Ruotsalaisten ja suomalaisten kielelliset esi-isät ovat olleet tiiviissä yhteydessä toisiinsa jo paljon ennen kuin nykyisin ruotsiksi ja suomeksi nimittämämme kielet ovat syntyneetkään. Jo tuhansia vuosia sitten eläneiden kantasuomalaisten välittömässä naapurustossa (ehkä suorastaan heidän lomassaan) on asunut (kanta)germaanista ja (kanta)skandinaavista väestöä, joiden kielestä ovat peräisin lukuisat nykysuomessa tavalliset sanat kuten rengas ’ring’, ranta ’strand’, airo ’åra’, lupa ’lov’ jne. Tämän kirjoituksen aiheena eivät kuitenkaan ole noin vanhat ajat vaan viimeksi kulunut vuosituhat, jolloin voimme jo puhua ruotsin ja suomen kielestä.
Kumpikin kieli oli tuhat vuotta sitten luonnollisesti toisenlaista kuin nykyisin. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että suomi on erityisesti äännerakenteeltaan muuttunut vähemmän tai hitaammin kuin ruotsi. Tästä syystä nykysuomen muodot ovat usein lähempänä muinaisruotsia kuin nykyruotsia. Lisäksi on muistettava, että kumpikin kieli oli tuohon aikaan olemassa ensisijaisesti puhuttuina murteina. Siitä johtuu, että joidenkin ruotsista suomeen lainattujen sanojen lähimmät vertauskohdat löytyvät edelleenkin (ruotsin ja/tai suomen) murteista. Niinpä esimerkiksi nykysuomen yleiskielen lasi eroaa ruotsin kielen glas-sanasta enemmän kuin suomen länsimurteiden klasi, ja ero vielä pienempi, kun vertaamme sitä niihin ruotsalaismurteiden muotoihin, joissa a on lyhyt.
Toisaalta on huomattava, että suomi ja ruotsi ovat äännerakenteeltaan varsin erilaisia. Toisin kuin ruotsissa ei suomessa alun perin voinut esiintyä kahta (tai kolmea) konsonanttia sanan alussa. Sanoja lainatessaan suomalaiset yleensä pudottivat sananalkuisista konsonanteista pois kaikki muut paitsi viimeisen. Ruotsin kielen vaikutuksesta sananalkuiset konsonanttiyhtymät (klasi, trappu jne.) kotiutuivat vähitellen suomen länsimurteisiin ja kirjakieleenkin (josta niitä 1800-luvulla karsittiin, kun kirjakieltä muokattiin itämurteiden suuntaan). Sama koskee konsonanttia f (länsimurteissa ja vanhassa kirjakielessä fati, itämurteissa ja nykyisessä kirjakielessä vati).
Myös soinnilliset konsonantit b, d, g olivat suomen kielelle alun perin vieraita ja lainasanoissa ne pitkään korvattiin tutummilla äänteillä p, t, k. Vasta kun suomen kieleen 1800-luvulla tuli massoittain näitä konsonantteja sisältäviä kansainvälisiä lainasanoja, niiden norminmukaiseksi ääntöasuksi vakiintuivat vastaavat ruotsin kielen äänteet. Mutta kuten jokainen voi omin korvin kuulla, monien suomalaisten mielestä sanan bussi ’buss’ voi edelleen ääntää samalla tavalla kuin sanan pussi ’påse’.
Ruotsin kielen vaikutus suomen kieleen pääsi vauhtiin, kun Suomi ns. ristiretkien (n. 1150 - 1300) seurauksena liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa. Koska nykyisen Suomen alue oli valtakunnan periferiaa, aineellisen ja henkisen kulttuurin innovaatiot levisivät meille pääosin Ruotsista tai ainakin Ruotsin kautta. Välittäjinä olivat varsinkin kaupungeissa asuneet kauppiaat ja käsityöläiset, mutta uusia ja modernimpia esineitä ja tapoja opittiin myös Suomen puolelle muuttaneelta ruotsinkieliseltä maaseutuväestöltä. Uusien ilmiöiden myötä suomalaisten puheeseen tuli suuri määrä uusia sanoja - mistäpä muusta kuin juuri ruotsin kielestä. Välistä sanoja tosin lainattiin silloinkin kun kielessä oli jo ennestään (suunnilleen) samaa tarkoittava sana valmiina.
Jo keskiaikaisia (siis viimeistään 1500-luvulla mutta monet todennäköisesti jo paljon sitä ennen suomen kieleen tulleita) lainasanoja ovat mm. mestari ’mästare’, nikkari ’snickare’, mylläri ’mjölnare’, parkkari ’garvare’ (vrt. muinaisruotsin barkare ’garvare’), lääkäri ’läkare’, renki ’dräng’, naapuri ’granne’ (vrt. muinaisruotsin nabor ’granne’), kärry ’kärra’, kaupunki ’stad’ (vrt. köping), katu ’gata’, portti ’port’, krouvi ’krog’, palatsi ’palats’, kam(m)ari ’kammare’, sali ’sal’, porstua ’farstu’, rappu ’trappa’, uuni ’ugn’, tiili ’tegel’, kellari ’källare’, talli ’stall’, penkki ’bänk’, tuoli ’stol’, sänky ’säng’, lamppu ’lampa’, lyhty ’lykta’, peili ’spegel’, leili ’lägel’, pikari ’bägare’, lasi ’glas’, kannu ’kanna’, ämpäri ’ämbar’, vati ’fat’, tynnyri ’tunna’, kori ’korg’, säkki ’säck’, laari ’(sädes)lår’, vaaka ’våg’, myntti ’mynt’, penninki ’penning’, äyri ’öre’, tulli ’tull’, kaapu ’kåpa’, silkki ’silke’, kruunu ’krona’, seppele ’krans’ (vrt. muinaisruotsin säppel ’krans’), kakku ’kaka’, läski ’fläsk’, kaali ’kål’, etikka ’ättika’, kumina ’kummin’, tilli ’dill’, pippuri ’peppar’, sinappi ’senap’, neilikka ’nejlika’, yrtti ’ört’, koulu ’skola’, teini ’djäkne’ (sana on nykysuomessa otettu uusiokäyttöön vastaamaan englannin sanaa teenager ’tonåring’, jota se äänteellisesti muistuttaa), paperi ’papper’, puustavi ’bokstav’, preivi ’brev’, (p)läkki; viimeiset kolme on suomen kirjakielessä myöhemmin korvattu omaperäisillä sanoilla kirjain, kirje ja muste.
Valtakunnan hallintokielinä kilpailivat keskiajalla latina ja ruotsi. Latinan asema oli vahvempi kirkollisen hallinnon puolella, ruotsin asema maallisen hallinnon puolella. Suomessa toimivat papit ja hallintovirkamiehet saattoivat olla kotoisin eri puolilta valtakuntaa. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin huomata, että Turun piispanistuimen haltijat olivat 1290-luvulta aina keskiajan loppuun asti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suomalaissyntyisiä. Olivatko he äidinkieleltään suomenkielisiä, ruotsinkielisiä vai kaksikielisiä, siitä meillä ei liene tarkkaa tietoa. Koulunkäyntinsä he joka tapauksessa olivat aloittaneet ruotsiksi ja korkeamman opetuksensa saaneet latinaksi.
Kirkkojen ja luostareiden jumalanpalveluskieli keskiajalla oli latina, mutta papit ja munkit saarnasivat tavalliselle kansalle myös kansankielellä eli ruotsiksi ja suomeksi. Vaikka suomen kielen kirjallinen käyttö alkoi vasta uskonpuhdistuksen ja Mikael Agricolan toiminnan myötä, Agricolan käyttämä suomen kieli ei toki ollut hänen ”keksimäänsä”. Ensisijaisesti hän muutti kirjoitettuun muotoon kieltä, joka oli suullisena traditiona kehittynyt monien aikaisempien sukupolvien saatossa.
Se, että Agricolan kielessä on paljon ruotsalaisperäistä ainesta, ei varmaankaan johdu siitä, että hänen äidinkielensä oli ruotsi, vaan siitä, että suomalaiset olivat tottuneet puhumaan ja kuulemaan näistä aiheista juuri sellaisella kielellä. Kielen olivat kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa luoneet ruotsiksi oppinsa saaneet saarnamiehet, heidän mahdolliset tulkkinsa ja opetusta kuuntelevat suomenkieliset. Kaikki edellä luetellut sanat esiintyvät Agricolan tuotannossa, joka käsittää yli 2000 painosivua (vanhimpana aapinen n. 1540 ja laajimpana Uusi Testamentti 1548). Muita Agricolan käyttämiä ruotsalaisia lainasanoja sanoja ovat mm. synti ’synd’, sielu ’själ’, piina ’pina’, uhri ’offer’, helvetti ’helvete’, paratiisi ’paradis’, enkeli ’ängel’, harppu ’harpa’, messu ’mässa’, temppeli ’tempel’, alttari ’altare’, luostari ’kloster’, paavi ’påve’, apotti ’abbot’, munkki ’munk’, nunna ’nunna’, apostoli ’apostel’, piispa ’biskop’, kirkkoherra ’kyrkoherde’ (vrt. muinaisruotsin kirkio härre ’kyrkherre’).
Kaikki Agricolan lainasanat eivät kuvasta suoraan pohjolan keskiaikaista elämänmuotoa vaan Raamatun kertomusten maailmaa. Tällainen on ainakin eläimennimi kameli ’kamel’, varmaankin myös muuli ’mula’ ja aasi ’åsna’. -- Lainasanat leijona ja elefantti ovat tulleet kirjoitettuun suomen kieleen vasta 1642 raamatunkäännöksen myötä. Agricolan tuotannossa niiden paikalla on jalopeura ja norsu(nluu). Näistä ensin mainittu lienee alun perin tarkoittanut eläinradassa olevaa Leijonan tähdistöä, jossa suomalaiset ovat nähneet suuren hirvieläimen, jälkimmäinen taas varsinkin syöksyhampailtaan elefanttia muistuttavaa mursua.
Agricolan äidinkielen on päätelty olleen ruotsi erityisesti hänen syntymäpaikkansa (Pernajan Torsby) perusteella. Hänen erinomaiseen suomen kielen taitoonsa viitaten on myös arveltu, että Agricola olisi oppinut myös suomea jo hyvin varhaisella iällä eli ollut kaksikielinen. Aikuisiällä Agricola joka tapauksessa oli kaksikielinen kuten merkittävä osa 1500-luvun Suomessa toimineesta virkamieskunnasta yleisemminkin.
Seuraavina vuosisatoina ruotsin kielen ylivalta Suomessa kasvoi. Sivistyneistön kieleksi tuli entistä vahvemmin ruotsi ja suomi taantui rahvaankielen asemaan. Luterilainen uskonto edellytti kuitenkin kansankielisiä jumalanpalveluksia, joten suomenkielisten seurakuntien papit eivät voineet kokonaan vieraantua suomen kielestä.
Suomi ei koskaan saavuttanut virallisen kielen asemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta pyrkimyksiä tähän suuntaan oli. Suomessa noudatettiin keskiajalta lähtien Ruotsin maan- ja kaupunginlakia. Käsin kirjoitetuista laeista tehtiin tarpeen mukaan kopioita, kunnes ne painettiin 1600-luvun alussa. Tukholman suomalaisen seurakunnan saarnaajana ja Juhana III:n hovikappalaisena toiminut suomalaissyntyinen Herra Martti oli jo n. vuonna 1580 kääntänyt maanlain suomeksi. Käännös tosin ei ollut kovin korkeatasoinen, ei vähiten siksi että 1400-luvulta peräisin ollut muinaisruotsinkielinen alkuteksti oli paikoin jäänyt kääntäjälle hämäräksi.
Maanlaista ja kaupunginlaista laadittiin 1600-luvulla parikin uutta käännöstä, mutta ne jäivät Martin käännöksen tapaan painamatta. Martin käännös levisi kuitenkin käsin tehtyinä kopioina, joita on löytynyt valtakunnan eri osista yhteensä seitsemän.
Vaikka Martin käyttämä suomen kieli on nykysuomalaisesta outoa ja vierasvoittoista (outoa on kyllä nykyruotsalaisesta alkutekstikin), siinä ei ole silmiinpistävästi sellaisia ruotsalaisia lainasanoja, jotka eivät esiinny Agricolalla. Näihin kuuluvat mm. kyyti ’skjuts’ (vrt. muinaisruotsin skiut ’skjutshäst’), tori ’torg’, tyyny ’dyna, kudde’, ritari ’riddare’, silli ’sill’, kelkka ’kälke’, puumerkki ’bomärke’ sekä nykyisin vain murteelliset mistata ’mista’ ja roodata ’råda’.
Martilla ja Agricolalla esiintyneitä lainkäyttöön ja hallintoon liittyviä ruotsalaisia lainasanoja ovat esimerkiksi laki ’lag’, pantti ’pant’, lääni ’län’, raati ’råd’, herra ’herre’, pyöveli ’bödel’ , vanki ’fånge’, vouti ’fogde’, ryöväri ’rövare’, huora ’hora’ ja vihkiä ’viga’. Ruotsalainen lainasana riikki ’rike’ esiintyy vain Agricolalla, Martti (mutta toisinaan myös Agricola) käytti tässä merkityksessä jo 1500-luvulla suomalaista sanaa valtakunta.
Jo Kustaa Vaasan ajoista lähtien oli kuninkaalla ollut tapana tiedottaa suomenkielisillä kirjeillä valtakuntansa suomenkielisillä asukkaille näitä koskevista tärkeistä asioista. Kuninkaan kansliassa oli vaihteleva määrä suomen kieltä taitavia kirjureita, jotka huolehtivat kääntämisestä. Lakia täydentäviä kuninkaallisia asetuksia julkaistiin 1600- ja 1700-luvulla suomeksi käännettyinä satamäärin. Käännöstyötä tehtiin sekä Tukholmassa että Turussa. Ensimmäinen suomeksi painettu lakikirja oli v. 1688 ilmestynyt ”Kircko-laki ja Ordningi”. Ruotsin valtakunnan laki ilmestyi suomeksi painettuna vuonna 1759.
Joitakin esimerkkejä ruotsalaisista lainasanoista, jotka esiintyvät kirjakielessä ensimmäisen kerran 1600-1700-luvuilla: kaappi ’skåp’, sakset ’sax’, piippu ’pipa’, ruukku ’kruka’, seteli ’sedel’, rusina ’russin’, kinkku ’skinka’ (nämä kaikki Ericus Schroderuksen latinalais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa 1637), kuvernööri ’guvernör’, kenraali ’general’, korpraali ’korpral’, pommi ’bomb’, pistooli ’pistol’, narrata ’narra’, nyöri ’snöre’, nappi ’knapp’, ruuvi ’skruv’, vaali ’val’, konttori ’kontor’, tupakka ’tobak’, kahvi ’kaffe’. Sanan ensiesiintymä kirjoitetussa kielessä osoittaa vain sen, milloin sana viimeistään on kieleen tullut. Siten myös osa näistä sanoista on voitu lainata suomeen jo paljon aikaisemmin.
Kun Suomi v. 1809 liitettiin autonomisena suurruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan, suurruhtinaskunnan hallintokielenä säilyi edelleen ruotsi. J. V. Snellmanin ja hänen aatetoveriensa toiminnan tuloksena Aleksanteri II vahvisti v. 1863 kielilain, jonka mukaan suomen kielestä piti tehdä 20 vuoden siirtymäajan kuluessa ruotsin kanssa tasavertainen virallinen kieli. Siirtymäaika oli tarpeen, koska suomen (kirja)kieli ei vielä ollut saavuttanut sellaista tasoa, että se olisi soveltunut hallintokieleksi, mutta myös siksi, että maassa ei ollut suomea taitavaa virkamieskuntaa. Snellmanilaisen kansallisaatteen mukaisesti osa ruotsinkielistä sivistyneistöä halusi vaihtaa (koti)kielensä ruotsista suomeksi. Ja suuri osa niistäkin, jotka eivät tästä innostuneet, ryhtyi ainakin opiskelemaan suomea voidakseen jatkaa vanhoissa tehtävissään, joiden hoito edellytti ruotsin lisäksi suomen kielen taitoa.
Autonomia-ajan alussa suomen kirjakieli oli suunnilleen samassa tilassa kuin vajaat 200 vuotta aikaisemmin, jolloin olivat ilmestyneet ensimmäinen suomenkielinen Raamattu (1642) ja ensimmäinen suomen kielen kielioppi (1649). Kieliopin tekijä ja raamatunsuomennoskomitean puheenjohtaja oli alkuaan Ruotsin puolelta muuttanut Turun kymnaasikoulun lehtori ja Turun tuomiorovasti, myöhemmin Turun piispa Eskil Petraeus. Varsinaisen käännöstyön suorittivat luonnollisesti äidinkieliset suomalaiset, mutta kieltä toisesta perspektiivistä tarkasteleva Petraeus vastasi osaltaan siitä, että kieli oli kieliopilliselta rakenteeltaan (erityisesti oikeinkirjoitukseltaan ja muoto-opiltaan) johdonmukaista.
Suomen kieliopin kuvauksia oli toki laadittu Petraeuksen jälkeenkin, mutta 1800-luvulla ajantasaisten suomen kielioppien tarve oli suuri. Tietoa oikeasta ja normin mukaisesta kielestä tarvitsivat sekä äidinkieliset suomalaiset että suomea opiskelevat ruotsinkieliset. Tärkeimpiä vuosisadan alkupuolen suomen kielioppeja olivat Senaatin kielenkääntäjän Reinhold von Beckerin Finsk grammatik (1824) ja Turun yliopiston suomen kielen dosentin Gustaf Renvallin Finsk språklära, Enligt den rena Vest-Finska, i Bokspråk vanliga Dialecten (kirjoitettu 1820-luvulla mutta painettiin 1840). Molemmat teokset olivat luonnollisesti ruotsinkielisiä, koska suomenkielisiä kouluja alettiin perustaa vasta 1860-luvulla kansakoululaitoksen myötä.
Ruotsiksi kävivät koulunsa myös ensimmäiset suomenkieliset kirjailijamme Aleksis Kivi (Alexis Stenvall) ja Minna Canth (syntyään Ulrika Wilhelmina Johnsson). Minna Canthin tuotantoon kuuluu yksi ruotsiksi kirjoitettu näytelmä (Sylvi) ja Kiven Nummisuutarienkin pohjana on ollut ruotsinkielinen teksti Bröllopsdansen på ljungheden. Ensimmäiset suomenkielisen koulun käyneet kirjailijat olivat Teuvo Pakkala (Teodor Frosterus) ja Juhani Aho (Johannes Brofeldt); hekin luonnollisesti hallitsivat hyvin myös ruotsin kielen ja käänsivät kaunokirjallisuutta ruotsista suomeksi.
Voidaan siis sanoa, että 1800-luvun lopulle asti lähes kaikki kirjoitettu suomen kieli oli peräisin sellaisten ihmisten kynästä, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ensin ruotsia ja vasta sitten suomea. Näin ollen on luonnollista, että se pitkään noudatti ruotsin kielen mallia myös lauserakenteensa osalta. Kun suomen kirjakieltä 1800-luvulla kehitettiin ja uudistettiin, yhtenä (tiedostettuna ja tiedostamattomana) tavoitteena oli suomen kielen ”vapauttaminen ruotsin kielen kahleista”, mikä tarkoitti kielten välisten erojen kasvattamista. Niinpä esimerkiksi vanhalle kirjakielelle ominainen ruotsinmukainen sanajärjestys tänään tahdon minä… korvattiin ruotsista poikkeavalla (ja suomalaiselle kansankielelle luonteenomaisemmalla) sanajärjestyksellä tänään minä tahdon….
Erityisen suuren mullistuksen kohteeksi joutui sanasto, josta suuri joukko kansankielessä tavallisia ruotsalaisperäisiä lainasanoja kuten kyökki ’kök’ , kahveli ’gaffel’, talriiki ’talrik’ja hantuuki ’handduk’ korvattiin suomalaisemmilla sanoilla (keittiö, haarukka, lautanen, pyyheliina); lasi sai jäädä, mutta siitäkin tiputettiin pois sanan alussa ollut k-.
Vaikka (kirja)suomi tämän jälkeen muistutti päältä katsoen vähemmän ruotsia, se oli sisimmältään edelleen varsin samanlaista kuin ruotsi. Uudet sanat luotiin suomalaisista aineksista mutta niiden taustalla oli edelleen ruotsinkieliset käsitteet eli sanat olivat (suppeassa tai laajassa merkityksessä) käännöslainoja vastaavista ruotsinkielisistä sanoista. Käännöslainoja suppeassa merkityksessä ovat esimerkiksi sellaiset sanat kuin tarjous ’erbjudande’ tai käsite ’begrepp’ (ja käsittää ’begripa’). Käännöslainoja laajemmassa merkityksessä ovat mm. teollisuus ’industri’ (ja teollinen ’industriell’) tai sivistys ’bildning’; ne eivät rakenteellisesti vastaa ruotsin kielen sanoja, mutta ne on tietoisesti luotu ruotsin sanojen merkitysvastineiksi.
Suomen kielen vanhimmat ruotsin kielestä tulleet käännöslainat ovat nekin peräisin jo keskiajalta tai viimeistään Mikael Agricolan ajalta. Tällaisia ovat mm. haaksirikko ’skeppsbrott’, hieno ’fin, elegant’ (alun perin ’tunn, icke tjock’), jäsen ’medlem (i en organisation)’ (alun perin ’ruumiinjäsen’), päättää ’(be)sluta’, pääkappale ’huvudstycke (i en bok), kapitel’, ilmeisesti myös todistaa ’intyga, bevisa’, jonka mallina on voinut olla keskiajan ruotsin verbi sanna.
Käännöslainoja ovat myös Herra Martin ulosetsiä ’utsöka’ ja ulosmitata ’utmäta’; näistä jälkimmäinen lakitermi on pitänyt pintansa nykypäivään asti, vaikka suomen kielenhuolto on tällaiset ruotsin kielen mallin mukaiset prefiksiverbit enimmäkseen karsinut pois. Uudempia käännöslainoja ovat mm. hermostunut ’nervös’, hyväntahtoinen ’välvillig’, kuulua ’tillhöra’, loistava ’lysande, exellent’, sijoittaa ’sätta, placera’, (lukea) sisältä/ulkoa ’(läsa) innantill/utantill’, sitoutua ’(för)binda sig’, sysäys ’påstöt(ning), impuls’, taipumus ’böjelse’, tavallinen ’vanlig’, yksinkertainen ’enfaldig, simpel’ ja monet muut.
Kysymykseen, kuinka paljon suomen kielessä on ruotsalaisia lainasanoja, on mahdotonta vastata ainakaan määrittelemättä tarkemmin, mitä suomen kielellä tarkoitamme. Jos otamme huomioon kaikki suomen kielen varieteetit – vanhan kirjakielen, aluemurteet ja muut puhutun kielen muodot – , lainasanojen määrä on moninkertainen verrattuna nykysuomen kirjakieleen, jossa lainasanoja lienee toista tuhatta.
Aina ei ole myöskään kiistatonta, että suomen sana on tullut juuri ruotsin kielestä. Suomalaisilla on aina ollut suoria kontakteja myös (ala- tai ylä)saksaa puhuviin kauppiaisiin, joita on enemmän tai vähemmän pysyvästi asunut Suomenkin kaupungeissa. On esimerkiksi mahdollista, että tavallisesti ruotsalaisena lainasanana pidetty kirkko on – vanhemmassa muodossa kirikko – tullut suomen kieleen jo ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella Itämeren etelärannalla asuneiden alasaksalaisten kielestä. Myös myöhempinä vuosisatoina saksan kielen taito on luku- ja kirjoitustaitoisten suomalaisten keskuudessa ollut yleinen, ja on osaksi makuasia, sanommeko 1800-luvun kansainvälisten sivistyssanojen tulleen suomen kieleen ruotsista vai saksasta (vai ranskasta tai latinasta).
Viimeiset sata vuotta ovat suomen kielen historiassa olleet aikaa, jolloin ruotsin kielen vaikutus on jatkuvasti vähentynyt. Dominoivaksi kulttuurikieleksi on erityisesti toisen maailmansodan jälkeen noussut englanti, josta (tai jonka kautta) uudet lainasanat ja muut kielelliset vaikutteet nykyisin tulevat sekä suomen että ruotsin kieleen. Kun ennen oli itsestäänselvää, että sivistynyt (kouluja käynyt) suomalainen osasi ruotsia, nykyisin oletetaan hänen osaavan englantia. Tästä kehityksestä voi kuten kaikesta muustakin olla tietysti mitä mieltä tahansa, mutta yksi asia on nykyisin samoin kuin ennenkin: sekä suomen että ruotsin kielen puhujat edustavat samaa ”eurooppalaista” kulttuuria, mikä jo lähes tuhannen vuoden ajan on muokannut näitä kahta kieltä samaan suuntaan.
**